Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit

21. tammikuuta 2011

Luopumisen tuskaa


Alimmainen kuva on näkymä työhuoneeni ikkunasta. Hektisessä työympäristössä tällainen luonnon kauneus rauhoittaa, tyynnyttää ja vapauttaa mielen siitä metroasemaa muistuttavasta hälinästä, jollaisessa ympäristössä työtäni tällä hetkellä teen.

Vaikka työympäristöni muuttaa radikaalisti pienen ajan sisällä ja pääsen pois täältä metroasemalta, on silti haikea olo. Joudun jättämään taakseni ja luopumaan tästä ihanasta maisemasta ja luonnon terapeuttisuudesta. Tämä maisema on ollut se asia, joka on saanut minut pysymään näin monta vuotta tässä työpaikassa. Tilalle tulee kaupungin syke, autojen hälinä ja toimistotila ydinkeskustassa. Kylläkin kaupungissa, jossa olen syntynyt ja johon minulla on rakkaussuhde. Enää en pääse rauhoittamaan mieltäni raikkaaseen luontoon, hakemaan tyyntyvää mieltä järven pintaa katsellemalla tai rakentamaan lumiukkoa. Kaikella on aikansa ja luopuminen kuuluu elämään. Oma asenne muutokseen on tärkeintä.

12. tammikuuta 2011

Alituinen keskeyttäminen

Voi ( ja kaikki tuntemani kirosanat perätysten)!!!! Olen siitä omituinen, että ärsyynnyn ihan hirveästi ja hirveän helposti keskeyttämisestä. Ei niin, että kokisin asiani olevan se kaikkein tärkein argumentti, vaan puhtaasti kohteliaisuussääntöjen takia. Minut on kasvatettu siihen, että toisten ihmisten puheenvuoroa kuunnellaan ja oma argumentti sanotaan, kun toinen osapuoli lopettaa monologinsa. Meillä kyllä kotona lapsuuden ydinperheessä vanhempani puhuvat päälle ja keskeyttävät toisensa, mutta meille lapsille on opetettu toisenlainen keskustelutapa. Minusta omien mielipiteiden esille tuominen on tärkeää, mutta niin on myös kuuntelemisen taito.

Aito dialogi kahden tai useamman ihmisen välillä toteutuu vain, kun kaikki osapuolet saavat yhtälailla tilaa keskustelussa ja osapuolten sanomisia kuunnellaan ja kuullaan. Kuulemisen ja kuuntelemisen taito tuntuu tätä nykyä olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva keskustelun alue.

Tällä viikolla olen, liian monta kertaa, ollut tilanteessa, jossa yksi osapuoli on jatkuvasti äänessä, keskeyttää muiden puheenvuorot, puhuu päälle, ei kuuntele muita ja muullakin tavalla valtaa tilaa keskustelussa. Jotenkin tuntuu turhauttavalta yrittää suunnitella ja päästä hyvään lopputulokseen sellaisen ihmisen kanssa. Näen niin punaista tällaisissa tilanteissa. Monien vuosien ajan olen työyhteisössäni jättänyt sanomatta minua ärsyttäneet asiat, mutta tänä vuonna tein sellaisen uudenvuodenlupauksen, että muutan tapaani ja tästä lähtien tuon avoimemmin esille mieltäni askarruttavat asiat. Tämän lupaukseni aion pitää!

6. tammikuuta 2011

Aloitusta ja jännitystä

Tänään rohkaistuin bloggaamiseen. Vaikuttiko siihen sitten aiemmin illalla saamani vyöhyketerapia vai muuten vaan uuden asian käynnistämisen ilo, tiedä sitä. Mutta tässä ollaan, ensimmäistä blogiviestiä väsäämässä.

On muuten jännä tunne jaloissa, oikeammin jalanpohjissa vyöhyketerapian jälkeen. Niitä kutittaa ja kihelmöi. Ja poikkeuksena normaaliin, varpaani ovat lämpimät. Hoidossa aikana tunsin kipua, hengityksen salpaantumista ja ruumiinlämmön kohoamista. Olen todellakin sitä mieltä, että ihminen on kokonaisvaltainen systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikki mennyt kulkee mukana ja lyö kapuloita rattaisiin. Ainakin siihen asti, kunnes ne kipeät ja vaikeat asiat on käsitellyt itsensä kanssa. Vyöhyketerapeuttini sanoi, että tällä kertaa olin jotenkin vastaanottavaisempi hoidolle, että olin herkistynyt. Hmm, kyllä varmaankin, olenhan muutenkin elämässäni avannut suljettuja ovia ja ottanut niitä luurankoja esiin.

Myös työni suhteeni, tarkemmin sanottuna työroolissani, olen availlut suljettuja ovia. Toisin sanoen, olen uskaltanut ääneen kyseenalaistaa motiiveja ja toimintojen tarkoituksellisuutta. Samalla olen avoimemmin ollut oma itseni, välittämättä siitä mitä mieltä minusta ollaan. Tämä on minulle suuri askel, ja sen askeleen ottamiseen on mennyt likipitäen 30 vuotta!